Kiva, että olet lukemassa tätä !

Mietin näillä sivuilla maailmaa ja paikkaani maailmassa – toivottavasti kanssasi.

Näen globaalissa maailmassamme kaksi nopeasti etenevää kehityskulkua:

  1. Militarisoituminen, Eurooppa ja Suomi muiden mukana. Kysyn: mihin tämä johtaa?
  2. Ilmastonmuutos ja koko ekosysteemimme horjuminen. Kysyn: mihin tämä johtaa?

Nämä ovat isoja, vakavia kysymyksiä, joita  pohdin.

Mietteitäni voi lukea erillisinä. Ensimmäisessä mietteessäni  Suomen vapauden hetki  18.7.1917 esittelen  kaksi historian hahmoa, (Carl Enckell ja Lucina Hagman), joita harva tuntee. He edustavat sotilaallista voimaa ja kasvatuksellista toivon näkökulmaa. Tämä ristiriita on monen mietteeni taustalla.

Meillä kaikilla on horisontti (kehys), jonka läpi maailmaa tarkastelemme. Luulen, että usea mietteeni jotenkin rikkoo totunnaisia kehyksiä. Joten toivon lukijalle avointa mieltä. Venäjän mediaa tutkinut Salla Nazarenko toteaa Tiedetoimittaja- lehdessä (nro 3/2018): “jos kadotamme kyvyn ymmärtää toisten ihmisten kehyksiä, olemme pulassa.  Ja se hetki on lähellä.”

Reija Tuulia Tähtinen: Maailman rauhaTämän sivuston osoite on rauhanmaa.net, koska usea mietteeni koskettelee jotenkin rauhaa ja koska olen tehnyt kansalaisaloitteen militarisoitumisen rajoittamisesta. Sivuston tunnuskuvana on Reija Tuulia Tähtisen taideteos Maailmanrauha. Teos on  jotenkin haaveellinen, kun ajattelemme sitä todellisuutta jossa elämme.

Ehkä jotenkin realistisemman kuvan nykyhetken maailmasta  antaa lähes 100 vuotta sitten tehty Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) teos Ihmiskunnan Golgata, joka kuvaa tunnelmia ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Ihmiskunnan Golgata

Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen sota, jossa käytettiin taistelukaasuja. Ahola-Valo itse joutui nuorukaisena Venäjällä sotilassairaalassa kohtaamaan kaasusodan uhreja. Vaikka kuva on julma, niin kuvan taustalla loistaa jokin valo.

Ehkä tuo valo on jotain sellaista, mitä Suomessa vuonna 1917 edusti Lucina Hagman yrittäessään estää kansan kahtiajakautumista ja vuoden 1918 tragediaa.

Tai ehkä tuo valo on jotain sellaista mitä Santeri Alkio odotti kirjoittaessaan vuoden 1918 viimeisenä päivänä eli 100 vuotta sitten: “kaiken tämän kurjuuden taustalta nousee mahtavana uuden ajan aamurusko”. Hän uskoi “ihmisyyden kohottamiseen”.

Kiihtyvän militarisoitumisen lisäksi elämme nyt myös ekokriisin aikaa. Jotain pitäisi tehdä eri tavalla kuin ennen. Perustavanlaatuisesti. Kyse ei minusta ole tekniikasta vaan ihmisestä.

Omien mietteiden lisäksi esitän myöhemmin myös  kanssaihmisille keskusteluun.

Risto Suvanto 16.2.2019

risto.suvanto7@gmail.com