Herätys Suomi ! Vaikeat päätökset odottavat eduskuntaa.

Luonnonlait ovat meidän yläpuolellamme. Ne on meille asetettu elämämme puitteiksi. Talouden lait ovat meidän alapuolellamme. Me olemme ne itse asettaneet huomioimatta luonnonlakeja. Seuraus näkyy edessämme: globaali ekokriisi.

Tässä tilanteessa jokaiselta suomalaiselta kysytään, miten tästä eteenpäin eli edessämme on eduskuntavaalit. Valitsemme maamme korkeimman vallan haltijan.

Ministeriöiden yhteinen näkemys seuraavien vuosien avainhaasteista julkistettiin 28.1.2019 (Mahdollisuudet Suomelle, Valtioneuvoston julkaisu 2019:1). Esitteen mukaan ”Asiakirja antaa tietopohjaa vaalikeskusteluihin ja hallitusohjelman valmisteluun ja rakentaa pitkän aikavälin päätöksentekoa valtioneuvostossa.”. Siis asiakirja antaa tietoa missä ollaan ja miltä pohjalta tulevaisuus voidaan rakentaa.

”HERÄTYS SUOMI ! Vaikeat päätökset odottavat.”

Näin alkaa Valtioneuvoston asiakirjaan liittyvä PODcast https://valtioneuvosto.fi/mahdollisuudet-suomelle

Minusta vaalien kolme tärkeintä kysymystä ovat:

1. Luonnonlakien kunnioittaminen

Sitran johtaja Mari Pantsar on tehnyt pitkän uran ympäristöteknologisen liiketoiminnan kehittäjänä ja on johtanut mm. Kataisen hallituksen cleantech-strategiatyötä. Nyt hän on menettänyt uskonsa pelkkään teknologiseen muutokseen – hänen mukaansa tarvitaan paljon enemmän, jotta maapallomme säästyisi. Hänen haastattelunsa Suomenmaa-lehdessä 23.12.2018 alkaa näin:

”Sitran johtaja Mari Pantsar pyyhkii silmäkulmiaan ja pahoittelee, kun ilmastoahdistus purkautui kyyneleiksi haastattelussa.

Pantsar on juuri vastannut kysymykseen, uskooko hän, että ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä1,5 asteeseen.

  • Vaadittavat toimenpiteet ovat niin äärettömän massiivisia, että se näyttää hirveän vaikealta, vastaus kuuluu.”

Tiedemiehet kertovat että valtameret lämpenevät kiihtyvään tahtiin ja Antarktis on sulamassa. Ja kun Sitran johtaja kyynelehtii, niin on pakko uskoa, että jotain peruuttamatonta on tapahtumassa. Jotain on tehtävä ja nopeasti – kaikkialla. Ihminen on rikkonut luonnonlakeja.Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, esim. Paavin kiertokirjeessä: https://katolinen.fi/paavin-uusi-kiertokirje-ilmestyi/ . Mutta oikein mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen on äärimmäsen hankalaa.

Nyt Suomen puolueet ovat lähes yksimielisesti ilmoittaneet pyrkivänsä nopeasti estämään ilmastonmuutosta. Samoin kaikkien pohjoismaiden pääministerit ja ympäristöministerit. Mutta miten tämä on tarkoitus tehdä? Jos poliitikot oikeasti jotakin tekevät, niin se varmasti sattuu. Jos puheilla olisi jotakin katetta, niin puolueiden pitäisi konkreettisesti ilmoittaa mitä lakia aiotaan muuttaa ja miten ? Ja mikä raha suunnataan toisiin?

Poliitikolla ei ole käsissään kuin valtion rahat ja lainsäädäntö. ” Vaadittavat toimenpiteet ovat niin äärettömän massiivisia, että näyttää hirveän vaikealta”, toteaa Sitran johtaja. Äärettömän massiiviset toimet voivat toteutua vain valtion johdolla.

Kysymys: Millä konkreettisillä valtion toimin ekokriisi saadaan hallintaan ?

2. Rauhan säilyttäminen

Rauha ei ole itsestään selvää, edes Euroopassa. Keskellä Eurooppaan on 8 miljoonaa venäjänkielistä ukrainalaista kurjissa olosuhteissa odottamassa kohtaloaan. On eurooppalaisten yhteinen häpeä, ettei Ukrainan kriisiin ole saatu ratkaisua. Ja jos ei saada, niin siellä voi olla myös eurooppalaisen sodan syy. Ja siinä sodassa Suomi on eturintamassa. Sen on Sipilän hallituksen ratkaisut aiheuttaneet.

Ensimmäisen pysyvän rauhan edellytys on ettei kukaan uhkaa ketään. Nyt Suomi uhkaa Venäjää kenraalien puolustusstrategian mukaisesti, olemme rakentaneet puolustuksemme hyökkäyspelotteelle. Tarkemmin. Puolustusstrategiamme ovat sotilaat keskenään päättäneet. Siihen heillä ei demokratiassa pitäisi olla oikeutta. Sotilaiden ajattelu ei palvele turvallisuutta vaan turvattomuutta ja lisää sodan vaaraa. Minusta.

Kysymys: Voimmeko korvata hyökkäyspelotteelle perustuvan strategian puolustuksellisella strategialla ?

3.Itsenäisyys ?

Kaksi Euroopan mahtavinta ihmistä, Ranskan presidentti Macron ja Saksan liittokansleri Merkel ovat rakentamassa suvereenia Euroonpan valtiota, jonka perustana on yhtenen valuutta ja yhteinen armeija. Tämän toteutuessa itsenäisten kansallisvaltioiden tarina loppuu eli esim. Suomea ei enää ole kuin maantieteellisenä alueena. Tätä prosessia koko ajan edistetään pala palalta. Euromaana Suomi on ainoana pohjoismaana sulautumassa tähän Euroopan yhtenäisvaltioon.

Kysymys: Olemmeko valmiit luopumassa itsenäisyydestämme suvereenin Euroopan hyväksi?

Ensimmäisessä kysymyksessä on kyse koko ekosysteemin kohtalosta eli elämästä, toisessa puolustusstrategiastamme eli rauhasta ja kolmannessa omasta päätösvallastamme eli itsenäisyydestä.

Nämä on ovat perusarvomme (minun mielestäni):

  1. elämä
  2. rauha
  3. itsenäisyys

Ministeriöiden Mahdollisuudet Suomelle -asiakirjassa talouden kuva on selkeä:

-”Tavoite on tukea seuraavan hallituksen edellytyksiä erityisesti vaikeiden päätösten tekemiseen.”

– ”jos tulojen ja menojen välistä epätasapainoa ei korjata, voi julkinen velka tulevaisuudessa kasvaa hallitsemattomaksi”

– ”Ilmastonmuutos ja julkisen talouden kestävyys ovat pakottavia ajureita päätösten suuntaamiselle tulevina vuosina”

– ”Pysyvä tulojen ja menojen välinen epätasapaino uhkaa kasvattaa velkaantumisen hallitsemattomaksi. Seuraava todennäköinen taantuma kohdataan heikommassa julkisen talouden tilanteessa kuin aiemmin”

Talouden asettamat raamit toiminnalle ovat siis selkeät. Entä miten asiakirja suhtautuu määrittelemiini perusarvoihin ?

1.Elämä.

Asiakirjan perussana on kestävyys ja ensimmäinen toimintaa määrittävä ulkoinen asia on ilmastonmuutos. Lähtökohta on siis hyvä, vaikka unohtaakin muut ekokriisin osatekijät. Mitään konkreettista toimenpidesuositusta eivät kansliapäälliköt anna. Niistä päättäminen on poliitikkojen (eli meidän tavallisten ihmisten) asia.Tarvittavan muutoksen mittakaavaa ei ole vielä yleisesti tiedostettu eikä viety politiikkatoimiksi” Siis. Me tavalliset ihmiset emme vielä tiedosta mittakaavaa eivätkä poliitikot ole tehneet toimia. Nyt varmaan pitäisi toimia. Ilmastonmuutoksen hallinnan tarvetta asiakirja kuvaa ilmasto-oppaan graafisilla kuvilla:

http://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/videot-ja-visualisoinnit/-/artikkeli/404aab9f-7b8a-4e6c-a14a-0199af721c00/ipcc-1-5-infografiikat.html

2. Rauha.

Tästä asiakirjasta on vain yksi lause:

”Suomen asema ja tulevaisuus riippuu kansainvälisen sääntöperusteisen järjestyksen toimivuudesta ja yhteistyömahdollisuuksista sekä kyvystämme yhteistyöhön, unohtamatta kansallisen puolustuskyvyn kehittämistä.”

Lause on OK, mutta pimittää ongelman joka ehkä tärkein tulevan eduskuntakauden päätös: Mitä tehdä kenraalien haluamille monitoimihävittäjille? Vaihtoehtoja on vain kaksi:

-alistua kenraalien halulle, joka perustuu vain heidän mielikuviinsa ja samalla tuhota järkevän taloudenpidon periaatteet (maksaa paljon jokaiselle suomalaiselle)

– rakentaa puolustus halvemmalle ja turvallisemmalle puolustusajattelulle.

Tästä pitäisi keskustella NYT laajasti, eikä vain hiljaisena alistua kenraalien mielikuville. Ne maksavat paljon jokaiselle ja siksi niihin pitäisi jokaisen ottaa kantaa. Kansliapäälliköiden asiakirja asiasta vaikenee.

3.Itsenäisyys.

Tätä sanaa asiakirja ei tunne. Sen sijaan asiakirja korostaa Suomen rakentavaa EU-politiikkaa. Suomeksi: Kansliapäälliköt ovat viemässä Suomea osaksi Macronin ja Merkelin suvereenia yhtenäisvaltiota.

Kun ajattelen Mahdollisuudet Suomelle -asiakirjaa määrittelemieni perusarvojen pohjalta, niin johtopäätös on synkeä. Itsenäisyys on kohta muisto vain. Valtapuolueet (SDP,Kepu ja Kokoomus) ovat kansliapäälliköiden kanssa viemässä Suomea osaksi suvereenia Eurooppaa. Tätä tosin ei sanota ääneen ja kielletään, mutta jokainen käytännön askel vie sinne.

Rauha on vaarassa, kun Suomi on valinnut hyökkäyspelotteen puolustusstategiakseen.Olemme eturintamassa. USA rahoittaa Helsingin hybridikeskusta (johon Suomen lainkäytännöllinen valta ei ulotu) ja harjoittelee jatkuvasti sotaa Suomen maaperällä. Olemme ajautuneet suurvaltojen maailmanpoliittisen shakkipelin pieneksi pelinappulaksi. Tilanne on pelottava. Tässä tilanteessa me nyt olemme hankkimassa järisyttävän kalliit monitoimihävittäjät, jotta hyökkäyspelotteemme Venäjää vastaan olisi mahdollisimman uskottava. Hankinta raunioittaa pahasti talouttamme ja vie jokaisen suomalaisen elämisen mahdollisuuksista siivun. Perusteena ainoastaan kenraaliemme mielikuvat. Tulevan eduskuntakauden vaikein päätös on, mitä tehdä kenraalien haluamille monitoimihävittäjille.

Luettelemistani perusarvoista siis sekä itsenäisyys että rauha ovat vaarassa. Entä itse elämä ?

Seuraavan eduskunnan aikana ei varmaan tapahdu mitään suurta muutosta, ellei sitten heti monitoimihävittäjien kaupan jälkeen tule vuoden 2008 tapainen talouslama. Silloin jokaiseen suomalaiseen sattuu – ja kipeästi. Luonnon muutosta emme varmaan juuri huomaakaan. Kuitenkin kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa pitäisi mennä ympäristö edelle. Jos katsomme eteenpäin vaikkapa 50 vuoden päähän, niin nyt pitäisi tehdä jotain konkreettista. Ja pitää ymmärtää että jokainen teko sattuu – siksi puolueet puhuvat mielellään vain prosenteista ja tekniikan muutoksista eli väistelevät väistämätöntä.

Väistämätöntä on kulutuksen vähentäminen eli esim. liikenteen vähentäminen.

Yksi ehdotus: tehdään pääkaupunkiseudusta maailman ensimmäinen käytännössä yksityisautoton metropoli. Tämä prosessi voisi alkaa vaikkapa niin, että ajoneuvovero perittäisiin korotettuna Helsingin, Espoon ja Vantaan asukkailta. Vero voisi olla vuonna 2020 3-kertainen, 2021 6-kertainen ja 2022 9-kertainen nykytasosta.

Helsingissä ollaan miettimässä myös uusien asuntojen velvoiteparkkipaikkojen rakentamisesta luopumista. Maailman lähes täysin yksityisautoton metropoli voisi näyttää maailmalle suuntaa mihin on syytä mennä. Tämä antaisi elämälle toivoa. Maailma voisi olla vielä 50 vuoden kuluttuakin kaunis.

”HERÄTYS SUOMI ! Vaikeat päätökset odottavat.” Näin valtioneuvosto viestitti. Toivottavasti otamme viestin vastaan – ja mietimme itse mitä haluamme.

Mielenmaisemamme historia

Vapauden hetki 18.7.1917 on ollut hyvin ainutlaatuinen hetki kansamme historiassa. Me olemme tottuneet tottelemaan – lähes aina. 18.7.1917 oli toisin. Tottelemishistoriamme alkua kuvaa vanhin säilynyt ruotsinkielinen kirjallinen teos eli Eerikin kronikka, joka kertoo tapahtumista kuningas Eerik Eerikinpojan (noin 1216–1250) ajoista vuoteen 1319. Kronikka alkaa näin:

”Ensiksi kerromme Eerik-nimisestä kuninkaasta. Hän hallitsi koko valtakuntaa käyttäen valtaa yli kaiken. Mitä hän käski ja tuomitsi, niin myös tapahtui.”

Kronikka kertoo miten kristinusko juurrutettiin Suomeen:

”Kuningas Eerik antoi käskyn käydä koko valtakunnassaan sekä ritareille että heidän vertaisilleen, samoin sekä talonpojille että ratsupalveluksessa oleville. Näin herroilla on yhä tapana käskeä miehiään halutessaan ryhtyä sotaan. Niinpä kuningas käski heitä lähtemään pakanamaahan asettaen heidän esimiehekseen lankonsa Birgerin, jota kohtaan hän tunsi suurinta luottamusta. Lanko ryhtyi tehtävään mielellään, sillä myös hän halusi edistää kuninkaan kunniaa.

Riuskat ja rohkeat soturit varustautuivat asein ja sotisovin. Kypärät, rintaraudat ja rintapanssarit olivat tarpeen, ja siksi niitä valmistettiin lisää. Kukin varusti itsensä tykönään noudattaen kernaasti kuninkaan käskyä. Laivoja ja nopeakulkuisia pursia laskettiin vesille. Monta vanhaa isiltä perittyä miekkaa otettiin alas seiniltä, joilla ne olivat kauan roikkuneet. Monta suurta rahanyyttiä avattiin ja niistä jaettiin niille, joiden piti jättää kotinsa epävarmoina paluustaan. Monen vaimon nähtiin itkevän vuolaasti ja vääntelevän käsiään. Kaikki iloitsivat kuitenkin siitä, että matka tehtiin Jumalan kunniaksi.

Miehet saatettiin juhlallisesti rantaan, ja heille toivotettiin kädestä pitäen hyvää matkaa. Silloin suudeltiin monta punaista suuta, joita ei sen jälkeen enää koskaan suudeltu sydämen kyllyydestä. Joitakuita ei näet sen koommin enää nähty – sellaistahan tällaisesta erosta yleensä seuraa. Miesten lähtiessä matkaan puhalsi myötätuuli.

Samaan aikaan myös pakanat varustautuivat. He tiesivät hyvin, että hyökkääjät tulisivat koitumaan heille vahingoksi eivätkä suinkaan hyödyksi. Mitä useampia lukemattomista kullatuista laivankeuloista pakanat saivat näkyviinsä, sitä enemmän heidän ilonsa kääntyi suruksi. Kristityt laskivat siellä satamaan, ottivat viirinsä ja nousivat maihin. Maihinnousu onnistui hyvin kristittyjen kilpien ja kypärien hohtaessa yli koko sen maan. Kristityt mielivät päästä mittelemään miekkojaan pakanallisten tavestien kanssa – näin oletan heidän myös tehneen -, myös kultaa, hopeaa ja suuria karjalaumoja he mielivät. Tavestit pakenivat silloin, pakanat hävisivät, ja kristityt voittivat. Joka halusi antautua, ryhtyä kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, sai säilyttää omaisuutensa ja henkensä sekä elää kaikessa rauhassa. Pakana, joka tähän ei alistunut, surmattiin.

Kristityt rakensivat sinne linnoituksen, johon he sijoittivat ystäviään ja sukulaisiaan. Linnan nimi on Hämeen linna, ja se tuottaa pakanoille edelleenkin murhetta, sillä se seisoo siellä vieläkin, niin arvelen. Kristityt asuttivat sen maan kristityillä miehillä, ja siitä samasta maasta tuli kokonaan kristitty.” 1

Eerikin kronikan kertoma sotaretki oli imperialistinen valloitusretki, jonka avulla esi-isämme alistettiin vieraaseen poliittiseen valtaan ja kulttuuriin kristinuskon nimissä. Sitä ennen suomalaiset heimot elivät elämää, jossa oli itseensä uskomista ja omaleimaista sivistystä, joka hyvin vetää vertoja kreikkalais-roomalaiselle sivistysperinteelle. Suomalaiset elivät Väinämöisen aikaa. 2 Näin kuvaa Suomen kansan heimojen elämää ennen kuningas Eerik Eerikinpojan hyökkäystä arvovaltaisen Historian ystävien liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, suurlähettiläs Heikki Talvitie.

Kun kristinusko saapui Kalevan maille, Väinämöisen oli lähdettävä. Uusi usko ei sietänyt vanhoja uskomuksia rinnallaan, vaan pyrki hävittämään ne taikauskona. Ehkä jossakin syvällä sielun syvyyksissä tämä muinainen Väinämöisen aika vaikutti 18.7.1917, kun Eduskunta huusi eläköötä Suomen vapaudelle.

Toisen kerran Suomi julistautui vapaaksi 6.12.1917. Silloin asia vain todettiin. Eläköön-huudot eivät raikuneet eduskunnassa. Tuona iltana Santeri Alkio meni Suomen kansallisteatteriin katsomaan Ibsenin näytelmää Kansanviholliset ja kommentoi päiväkirjassaan: ”Se on hyvin nykyajan Helsingille sopiva kappale”.

Suomen mielenmaisemien historia voidaan jakaa viiteen selkeästi erottuvaan kauteen. Mielenmaisemien historiaa voi myös kutsua henkiseksi historiaksi tai tietoisuuden historiaksi. Viisi mielenmaisemaa ovat:

  1. Väinämöisen aika – historian hämärästä jonnekin 1200-luvun loppupuolelle.
    Suomen heimot uskoivat itseensä ja elelivät yhdessä luonnon kanssa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen oli johtava myyttinen hahmo.
  2. Aika Ruotsin kuninkaan ja hänen uskonsa alla – 1300-1800.
    Keskiaikaisen harmaakivikirkot muistuttavat edelleen meitä ajanjakson alkuvaiheesta.
    Tiukimmin valta piti tuolloin ihmisten elämää näpeissään 1600-luvun puhdasoppisuuden aikana, jolloin kirkkokuria vahvisti jalkapuurangaistus ja noidiksi luokiteltuja ihmisiä poltettiin roviolla. Kirkko oli yhteiskunnan tukipylväs, joka opetti ihmisiä lukemaan ja samalla omaksumaan kirkon opit.
  3. Aika Venäjän tsaarin vallan alla – 1800-luku.
    Vaikka Venäjän tsaari oli ortodoksi se ei mitenkään horjuttanut uskoa hänen valtansa oikeutukseen. Tsaari käytti Jumalalta saamaansa valtaa ja armosta hyväksyi lakeja myös Suomen kansan parhaaksi. Tuon ajanjakson muistomerkkinä on esim. vuonna 1852 vihitty Helsingin tuomiokirkko, jossa valtiojohtomme edelleen kokoontuu vuosittain jumalanpalvelukseen. Puhdasoppisuuden ajalta periytynyt kirkkolaki kumottiin vuonna 1869, jolloin velvollisuus sunnuntaiseen kirkossakäyntiin poistui.
  4. Itsenäisyyden aika 1917-1994.
    Väinämöisen aika koki uudestisyntymisen hitaasti 1800-luvulla. ”Päivän sarastus oli Kalevalan ilmestyminen v. 1835. Sen jälkeen oli suomea puhuva kansa tuijottanut kaksikymmentä vuotta tähän muinaistaruunsa kuin vanhaan noitakaluun, kunnes se tapansa mukaan hitaasti alkoi tuntea siinä oman itsensä. Silloin heräsi niin kuin keväinen puro kinosten alta mahtava kansanliike.” 3 Topelius kirjoitti 1894: ”Lönnroth työmiehenä, Snellman ajattelijana, Runeberg runoilijana. Ei kukaan näistä erikseen, vaan kaikki kolme keskenään, ja kansan hengessä liitossa ovat selittäneet Suomen kansalle isänmaallisuuden aatteet” 4 Tämän pohjatyön jälkeen kalevalainen Väinämöisen aika kukoisti kuvataiteessa, musiikissa, runoudessa. Taiteilijat näyttivät tietä, jonka tuloksena sitten 18.7.1917 Suomi julistautui vapaaksi.Suomalaisvenäläisen Carl Enckellin ja venäläisen Stahonovitsin yhteispelin tuloksena Suomen kansan tahto kumoutui ja maa ajautui traagiseen sotaan, jonka ratkettua itsenäisyyden alkupuoli oli koti, uskonto, isänmaa -ideologian aikaa.Viimeisinä vuosikymmeninä Suomi on maallistunut ja kirkosta on tullut yhteiskunnallisesti sivullinen ihmiselämän käännekohtien turva ja rituaalien tuottaja.Taloudellisen itsenäisyydestä luopuminen alkoi jo 1980-luvulla kun pankkilait antoivat yrityksille mahdollisuuden toimia kansainvälisillä markkinoilla, ulkomaalaisille yrityksille annettiin oikeus omistaa rahalaitoksia ja toimia itsenäisesti Suomessa eikä valuutanvaihtoa enää kontrolloitu entiseen tapaan. Kun rahan vapaus lisääntyi, niin ihmisten yhteisen päätösvallan alue (valtio) pieneni. ”Uusliberaalinen käänne politiikassa oli raju, ja sen vaikutukset ovat olleet laajoja” 5 Asiasta ei eduskunnassa juurikaan keskusteltu. Myöhemmin presidentti Mauno Koivisto kirjoitti: ”Ilmeisesti luotettiin siihen, että pankeissa oli sekä osaaminen että moraali riittävän korkealla tasolla. Kummassakin suhteessa petyttiin.”. 6Suomi luopui vapaaehtoisesti itsenäisyydestään hyväksyessään 18.11.1994 klo 13.20 liittymisen Euroopan unioniin. Suomea ja suomalaisia huijattiin. Itse liittyminen ei ollut huijaus, sillä itse liittyminen oli selkeä eduskunnan päätös, jota myös minä neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä tuin.”Jäsenäänestyksessä ei ollut kovin monelle selvää, että edessä olisi myös jäsenyys rahaliitossa. ..myönteistä äänestystulosta ei haluttu vaarantaa” (Jaakko Kiander:Reunalla vai ytimessä. Gaudeamus 2017 s.73).  Siis kansaa ja minua tavallisena kansalaisena huijattiin. Kuvittelin että EU on itsenäisten kansojen liitto, jota kannatin.  Rahaliittohuijausta  eduskuntakaan ei asiasta päättäessään tajunnut eikä sitä kansalle kerrottu. Huijaus oli siis päätökseen sisällytetty omasta rahasta luopuminen. Liittymispäätös tuli voimaan 1.1.1995. Kansallisvaltiot tuhoava globalisaatio eteni.
  5. EU:n ja mammonan vallan alla 1995 – edelleen.
    Luovutettuaan suvereenisuuttaan EU:lle Suomi myös vapautti rahamarkkinat eli pääomia saattoi siirtää globaalisti yli rajojen. Tämä on merkinnyt valtioiden alistumista rahan laeille. Tämän mukaisesti esim. Suomesta on vuosikymmenessä kadonnut lähes 1200 peruskoulua (vuonna 2005 oli 3563 peruskoulua, mutta 2017 enää 2373 koulua) 7. Suomella oli siis varaa pitää lähikouluja vuonna 2005, mutta ei enää 2017. Yhteiskunnan taloudelliset mekanismit olivat muuttuneet, vaikka yhteiskunnan kokonaisvarallisuus ei ollut juurikaan muuttunut. Bruttokansantuotteemme on likimain samalla tasolla kuin kymmenen vuotta sitten – osin varmaan omasta rahasta luopumisen johdosta.1900-luvun alussa Väinämöisen ajasta innostuneet taiteilijat ennakoivat Suomen vapautta vieraan vallan alta. Joka toinen vuosi järjestettävä Venetsian biennaali on yksi maailman suurimmista taidetapahtumista. Siellä esiintyneet taiteilijat ovat Suomen nykyhetken huippua. Mitä he ennakoivat nyt?Vuonna 2017 biennaalissa Suomessa edusti videoinstallaatio The Aalto Natives tekijöinä Nathaniel Mellors ja Erkka Nissinen. Teos kertoo avaruusolioista, isä Gebistä ja poika Atumista, sekä heidän luomastaan Suomesta. Helsingin Sanomien taidearvostelija otsikoi arvionsa teoksesta näin: Pieruhuumoria, scifiä ja muppettipornoa – satavuotista Suomea edustaa Venetsian biennaalissa ronski taideteos (HS 12.5.2017). Jos minun pitäisi kiteyttää vaikutelmani tästä monenlaisia elementtejä sisältävästä teoksesta yhteen sanaan, niin se olisi sekamelska. En tajunnut.Vuoden 2015 biennaalissa Suomea edusti taiteilijaduo (IC-98 (http://www.socialtoolbox.com).Olen nähnyt heidän useita teoksiaan. Usein niissä toistuu teema: maailma ihmisen jälkeen. He ovat ekosysteemiämme tuhoavan kulutuskulttuurin kriitikkoja. Näin oli Venetsian biennaalissa esillä olleissa Abendland-teoksissa kuin Pöytyällä olevassa Kronostalossa, jossa tarkoituksena on museoida ajankulku, kun teoksessa luonto aikaa myöden ottaa takaisin mitä ihminen on rakentanut.

    Kronoksen talo on osa yhteiskunnallista prosessia ja kysyy: Mitä tapahtuu meidän jälkeemme, ja miten nyt tekemämme päätökset vaikuttavat tulevaisuuteen? ”On loppumassa: modernia sivilisaatiota kannatteleva lapsekas hybris ja kyky vastustaa ei-inhimillisen vääjäämätöntä rekyyliä” 8

    Nykytaiteen huiput siis näkevät nykyisyytemme ja tulevaisuutemme sekasortoisena ja lohduttomana. Onko tähän tyytyminen?

1 Eerikinkronikka. Suomennos Harry Lönnroth ja Martti Linna. SKS 2013.

2 Repo Risto: Heikki Talvitie itsenäisyyden ilmansuunnat. Auditorium 2015, s. 43.

3 Topelius Sakari.Kootut teokset. Aleksanteri II. Muistokirjoitus Aleksanteri II:n patsaan paljastumisen johdosta huhtik. 29 p:ksi 1894. WSOY 1932. s. 810

4 em. s. 811

5 Sulkunen Pekka, Fimanssimarkkinoiden vapauttamisen polittiset perustelut. Kirjassa Talous ja moraali, Gaudeamus 2016, s. 247

6 em. s. 240

7 Helsingin Sanomat HS VIIKKO 34/2018 s. A 39 perustuen tilastokeskuksen tietoihin.

Salminen Antti, Sivilisaaatiokysymys ja huomisen kirkko. Iconoclast julkaisu 17. Lönnströmin taidemuseo 2017. s.

Vapauden hetki 18.7.1917

Suomalaisen kansanvallan ja vapauden suuri juhlapäivä oli 18.7.1917. Eduskunta iloitsi:

”Ed. H a g m a n: Minä rohkenisin pyytää, että puhemies pyytäisi eduskuntaa yhtymään eläköönhuutoon vapaalle Suomen kansalle ja pyydän, että yleisökin tässä tapauksessa saisi siihen yhtyä.

P u he m i e s (kohoten seisaalleen): Edustaja Hagmanin ehdotuksen mukaisesti pyydän eduskuntaa kohottamaan eläköön-huudon vapaalle Suomelle. Eläköön!

  • Eduskunnan jäsenet yhtyvät voimakkaasti puhemiehen ehdottamaan eläköön-huutoon” (Eduskunnan pöytäkirjat PTK 58/191)

Tuolloin Euroopassa oli sodittu jo kolme vuotta ja Venäjän vuosisatainen tsaarin yksinvaltius oli kukistunut 15.3.1917. Tässä sekasortoisessa tilanteessa suomalaiset katsoivat mahdollisuutensa koittaneen ja 136 kansanedustajaa julisti Suomen vapaaksi eläköönhuudoin, varovainen vähemmistö vaikeni ja vastusti. Santeri Alkio kirjoitti seuraavana päivänä päiväkirjaansa: ”Katson tänään leijonalippua ikkunastani Säätytalon tangossa. Se on eilisen eduskuntapäätöksen johdosta. Suuri tunne täyttää mieleni. Kyynel pursuu silmään. Suomeni, Synnyinmaani, Äitini kurja ja kallis!”

Vapauden hetki oli koittanut Santeri Alkiolle ja koko Suomelle. Mutta.

Pietarissa oli ministerivaltiosihteerinä Carl Enckell (1876-1959), joka pilasi kaiken. Hän oli syntynyt ja aloittanut koulunkäyntinsä Pietarissa. Isä oli jalkaväenkenraaliksi edennyt tsaarin armeijan sotilas, äiti venäläinen. Isän tultua 1885 Haminan kadettikoulun johtajaksi perhe muutti Haminaan ja Carl opiskeli isänsä johtamassa oppilaitoksessa valmistuen huippuarvosanoin kadetiksi. Tämän jälkeen hän siirtyi palvelemaan tsaaria Henkikaartin Ismailovin rykmenttiin, vuonna 1730 perustettuun valiojoukkoon. Armeijauransa jälkeen hän toimi liike-elämässä ja sitten ministerivaltiosihteerinä Pietariin huhtikuussa 1917 alkaen. Veli oli tuolloin palvellut Venäjän armeijaa jo 20 vuotta. Koko perhe oli siis sidoksissa vahvasti tsaarin valtarakennelmaan ja venäläisyyteen. Carl Enckellillä oli ministerivaltiosihteerinä mahdollisuus vaikuttaa isoihin asioihin. Vaikutusvaltaansa hän myös käytti.

Suomen asioiden esittelijänä ministerivaltiosihteeri Carl Enckell meni 24.7.1917 tervehtimään vain vähää aiemmin Venäjällä valtaan päässyttä pääministeri Kerenskiä, joka tuolloin oli käytännössä diktaattori: ”Kerenski seisoi napoleonmaisessa asennossa keskellä suurta salia ja astuessani huoneeseen puhkesi kovaääniseen puheeseen: ”Vai niin, siinä te Suomen edustaja, olette, Suomen, joka on julistautunut itsenäiseksi ja haluaa katkaista suhteensa Venäjään .-.- Tahdotteko ajaa asiat siten siihen, että Venäjä ryhtyy sotilaalliseen toimenpiteisiin teitä vastaan ja sulkee maiden välisen rajan?” 1 Enckell kertoi tulleensa vain ”toivottamaan menestystä siinä vaikeassa työssä, jonka olette ottaneet harteillenne.” Kerenski asenne muuttui hetkessä täydellisesti. ”Ääneen nauraen hän pyysi minua istuutumaan.”

Enckellin palattua työhuoneeseensa venäläinen kenraalikuvernööri Stahonovitsh astui sisään. ”Stahonovitsh teki selkoa tilanteesta Helsingissä, ja me pohdimme eduskunnan onnettoman päätöksen seurauksia”. Seuraavana päivänä Enckell saattoi Stahonovitshin asemalle, kun hän lähti junalla Helsinkiin, josta hän palasi Pietariin jo 27.7.

”Seuraavan, 28. päivän aamulla sain puhelimitse kansanedustajalta, tri Ernst Nevanlinnalta Helsingistä tiedon, että eduskunta aikoi ”valtalain” mukaisesti asettaa uuden hallituksen, minkä vuoksi ensi tilassa kävin tapaamassa Stahonovitshia tämän yksityisasunnossa.” Enckell koki varmaan omankin asemansa uhatuksi.” Kehotin painokkaasti häntä korostamaan väliaikaiselle hallitukselle, että se korkeimman vallan haltijana on velvoitettu ryhtymään toimiin eduskunnan menettelyä vastaan… Korostin, että en voinut näin luodusta tilanteesta nähdä muuta ulospääsyä kuin uusien vaalien järjestämisen ja eduskunnan heti tapahtuvan hajotuksen… Kenraalikuvernööri lähti suoraa päätä Kerenskin puheille. Iltapäivällä hän ilmoitti Kerenskin suostuneen.” Tämän jälkeen Enckell ja Stahonovitsh yhdessä muokkasivat manifestin, jonka Kerenski allekirjoitti rautatieasemalla lähtiessään konferenssiin joka pohti keinoja armeijan hajoamisprosessin pysäyttämiseksi. Enckell varmensi manifestin, vaikka se ei täyttänytkään muotovaatimuksia. Enckell teki politiikkaa ja hänelle oli tärkeintä saada Suomen eduskunta hajotetuksi välittämättä laillisuudesta. 2 Vielä samana iltana Stahonovitsh lähti Helsinkiin manifestin kanssa, jonka Kerenski oli allekirjoittanut ”vastentahtoisesti”. Kerenski valtuutti kenraalikuvernöörin käyttämään sitä vaan ”äärimmäisessä hätätilassa”.

Stahonovitsh neuvotteli 30.8. suomalaisten kanssa, mutta asia ei edennyt.

Seuraavana aamuna 31.7. kenraalikuvernöörinviraston apulainen, paroni Krofff toi manifestin aamulla takaisin Pietariin ja silloin manifestin allekirjoittivat Pietarissa kaikki väliaikaisen hallituksen jäsenet. Vielä samana iltana Enckell matkusti Helsinkiin yhdessä paroni Kroffin kanssa asianmukaisesti allekirjoitetun manifestin kanssa. Suomen 12 päivää kestänyt vapaus oli mennyttä kun kenraalikuvernööri Stahonovitsin johtamassa senaatin istunnossa manifesti päätettiin julkaista. Siitä tuli laki.

Vaikka kenraalikuvernööri Stahonovits kielsi eduskuntaa kokoontumasta, eduskunnan puhemies Kullervo Manner yritti saada eduskunnan koolle vielä kahdesti. Ensin elokuun lopulla jolloin 140 kansanedustajaa yrittivät kokoontua, mutta venäläiset sotilaat sinetöivät kokoustilan ovet eivätkä päästäneet kansanedustajia sisään. Paikalle oli tullut myös Kerenskille varmasti uskollisia kasakoita. Väkivallan pakottamina kansanedustajat siirtyivät säätytalolle, jossa kokous päättyi riitaan, kun osa kansanedustajista alistui Carl Enckellin junailemaan Kerenskin hajotuspäätökseen, osa ei. Toisen kerran eduskunta yritti kokoontua syyskuun lopulla, jolloin paikalle tulivat vain sosialistit – ja Lucina Hagman.

Kuka oli tämä Lucina Hagman, joka oli huudatuttanut eduskunnan isänmaalliseen innostukseen ja veljeili sosialistien kanssa?

Nimismiehen tytär Lucina Hagman (1853-1946) pääsi 18-vuotiaana vuonna 1871 priimuksena Jyväskylän opettajaseminaariin, jossa hän mieltyi Minna Canthin ajatuksiin. Vaikutus on niin suuri että Lucina Hagman vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti kaksiosaisen Minna Canthin elämäkerran. Valmistuttuaan opettajaseminaarista Lucina Hagman muutti Hämeenlinnaan, jonne oli 1873 perustettu ensimmäinen yliopiston johtava suomenkielinen normaalikoulu. Lucina Hagmanista tuli normaalikouluun valmistavan koulun johtaja 1875, oppilaanaan mm. Jean Sibelius, joka oli hyvin ihastunut opettajaansa. Kokemuksistaan opettajana Lucina Hagman kirjoitti 1882 perusteellisen 248-sivuisen kirjan ” Ensimmäinen koulu”. Samana vuonna Minna Canth teki rohkean aloitteen ja ryhtyi keräämään varoja yksityistä suomenkielistä lyseota varten, joka olisi ”joko yhteinen pojille ja tytöille tai yksinomaan tytöille”. Ankarasta vastarinnasta huolimatta aloitteesta syntyi ensimmäinen suomenkielinen yhtenäiskoulu, Helsingin Suomalainen yhtenäiskoulu 1886, jonka johtajattareksi kutsuttiin Lucina Hagman. Yhtenäiskoulu oli tuolloin radikaali ajatus, mutta jo 1897, jolloin hän kirjoitti kirjan ”Kokemukseni yhtenäiskoulusta” ajatus oli jo yleisesti hyväksytty ja yhtenäiskouluja oli useita. Vuonna 1906 hän esitti toisen radikaalin ajatuksen: ”Koulu on avattava kaikille, siihen on jokaisen päästävä ilman rahaa. Koulu on oltava yksi: ei kansakoulu eikä oppikoulu, ei lyseo eikä tyttökoulu, vaan kansalaiskoulu, vapaa kaikkien kansalaisten pojille ja tyttärille”. jonka ”toinen pää on nykyisen kansakoulun alin luokka, toinen yliopiston ovi” Tuolloin Lucina Hagman oli johtanut jo monta vuotta perustamaansa uutta yhteiskoulua, joka toimi Helsingissä Kirkkokadulla. Nykyisin Helsingin uuden yhteiskoulun osoite on Lucina Hagmanin kuja 4.

Pedagogi Lucina Hagman oli myös suomalaisen naisliikkeen uranuurtaja. Hän oli vuonna 1892 perustamassa Naisasialiitto Unionia ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Nykyisin Unioni ilmoittaa edustavansa feminismiä jo vuodesta 1892 ja olevansa feministinen ja antirasistinen järjestö, joka vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Lucina Hagman oli myös vuonna 1899 perustetun Marttaliikkeen ensimmäinen puheenjohtaja.

Pedadogina Lucina Hagman oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja nuorsuomalaisen puolueen edustaja eduskunnassa. Hän oli hyvin kriittinen ympäröivään maailmaan, jota hän halusi inhimillistää kasvatuksen avulla. Kirjassaan ”Kasvatus rakkauteen” (1900) hän kirjoittaa:

”Jumalan käskyn sijaan, joiden alkuna ja loppuna on: älä himoitse lähimmäisesi omaa ja onnea, ihmiset ovat asettaneet yhdennentoista käskyn: rapsi itsellesi niin paljon kuin suinkin voit” Tämä käsky on piirretty kaikkien hallitusten kunniakilpeen ja sen seurauksena on sota. ”Täytyykö meidän odottaa vielä suurempia parannuksia murha-aseiden valmistuksessa ja käyttämisessä?”

Lucina Hagman ennakoi sotaa vuonna 1900 ja sotahan siitä tuli, kun Carl Enkell oli murskannut kansan eli 136 kansanedustajan tahdon. Jotta kansan tahdon murskaaminen oli varmaa, niin elokuussa 1917 Suomessa oli 120.000 venäläistä sotilasta. Carl Enckellin voitolla oli kova hinta. Kansa repeytyi kahtia. Köyhälistön patoutunut viha epäoikeudenmukaiseksi koettua yhteiskuntaa kohtaan purkautui hallitsemattomaan väkivaltaan – etuoikeutettuja rikkaita ammuttiin kuoliaaksi kuin eläimiä. K.S.Laurila kirjoitti vuoden 1918 alkaessa: ”emme elä nykyään oikeusvaltiossa, vaan ryöväri- ja huligaaniyhteiskunnassa” 3 Köyhälistöä oli petetty ja kaikki oli sen jälkeen heidän mielestään sallittua – myös verenimijöiden murhat.

Eduskunnan hajottanut ja Suomen kansan lyhyen vapauden tuhonnut manifesti oli siis kahden miehen, suomalaisen ministerivaltiosihteeri Carl Encellin ja venäläisen kenraalikuvernööri Stahonovitsin yhdessä laatima.

Sitä maailmaa, johon Enckell oli kasvanut ja jota hän edusti, uhkasi demokratia, kansanvalta. Junaillessaan eduskunnan hajottamisen hän puolusti omaa maailmankuvaansa ja pelkäsi että köyhälistö tuhoaa hänen maailmansa. Hän taisteli ”yhteiskuntaa hävittävää liikettä”, bolshevismia, vastaan. Vaikka venäläiset bolshevikit yllyttivät suomalaisia sosialisteja vallankumoukseen, niin kuitenkaan Suomen eduskunnassa kesällä 1917 ei ollut yhtään bolshevikkia, sosialidemokraaattien jyrkemmän siiven johtaja Otto Wille Kuusinenkin oli vielä radikaalin kansanvallan kannattaja. Suomen eduskunnan 136 edustajan enemmistö halusi itsenäisyyttä ja rauhallista yhteiskunnallista uudistustyötä. Tämän tien Enckell esti.

Kesän 1917 tilannetta kuvasi vuotta myöhemmin venäläinen paroni Kroff, jonka kanssa Enckell oli 31.7. tuonut junassa hajotusmanifestin Helsinkiin: ”Kun suomalaiset, saavuttaakseen voiton sosialismista, he ensinnäkin ujostelematta pakenivat vielä kerran Venäjän hallituksen laillisen oikeuden turviin ja tunnustivat uudelleen sen korkeimman vallan haltijaksi.” Enckell oli yksi tällainen ”ujostelematta pakenija” – merkittävin sellainen. Hän nujersi kansan tahdon ja syöksi Suomen sisällissotaan.

Kun Enckell puolusti omaa asemaansa ja valtarakennelmaa, niin pedagogi Lucina Hagmanilla oli visio paremmasta. Hän halusi kasvattaa ihmiset rakkauteen. Kirjassa Kasvatus rakkauteen on sanat: ”itsekkyyden julma himo on eksyttänyt ihmiset rakkauden tieltä, joka on ainoa onnen tie”. Hän mietti suuria asioita: ”Mihin tämä yksipuolinen maailmankehitys, jonka jokainen askel otetaan ihmisverellä ja ihmiskuolemalla, oikeastaan tähtää, on vaikea ymmärtää. Mitä tarkoitusta se ajaa takaa?” Lucina Hagmanin ajattelussa koko kulttuurin kehitys nivoutui siveelliseen kasvatukseen.

Leikkikäämme.

Entäpä jos Carl Enckellin tilalla olisikin ollut Lucina Hagman? Mitä olisi tapahtunut? Eduskuntaa ei olisi hajotettu kesällä 1917, vaan vuonna 1916 valittu eduskunta olisi istunut vuoteen 1919 saakka ja hallinnut maata 136 kansanedustajan voimin läpi ensimmäisen maailmansodan.

Punakapinaa ei olisi tullut. Köyhälistöllä oli eduskunnan enemmistö, joten he eivät olisi itseään vastaan kapinoineet. Eduskunnan 136 kansanedustajan enemmistö olisi säätänyt vaaditut reformilait ja yhteiskunta olisi kehittynyt rauhanomaisesti. Mannerheim muiden suomalaisten tsaaria palvelleiden upseerien tapaan olisi jäänyt historian unholaan. Helsingin pääkadun nimi ei olisi Mannerheimintie vaan ehkä Lucina Hagmanin katu. Suomi olisi Ruotsin tavoin pysytellyt erillään ensimmäisessä maailmansodasta, ehkä myös toisessa maailmansodassa. Suomi ja Ruotsi olisivat yhdessä muodostaneet vakauden ja rauhan saarekkeen eivätkä hautausmaamme olisi täyttyneet sankarivainajista. Mielenmaisemamme olisi nyt hyvin toisenlainen.

1 Enckell, Carl. Polittiset muistelmani I, 89-97. Kaikki muutkin tämän luvun lainaukset ovat tuosta kirjasta ellei toisin mainita.

2 Immonen Hannu, Venäjän väliaikainen hallitus ja eduskunnan hajotus kesällä 1917 s. 93.

3 K.S. Laurila. Politiikkaa ja politikoita. Otava 1922 s. 97.