Vapauden hetki 18.7.1917

Suomalaisen kansanvallan ja vapauden suuri juhlapäivä oli 18.7.1917. Eduskunta iloitsi:

”Ed. H a g m a n: Minä rohkenisin pyytää, että puhemies pyytäisi eduskuntaa yhtymään eläköönhuutoon vapaalle Suomen kansalle ja pyydän, että yleisökin tässä tapauksessa saisi siihen yhtyä.

P u he m i e s (kohoten seisaalleen): Edustaja Hagmanin ehdotuksen mukaisesti pyydän eduskuntaa kohottamaan eläköön-huudon vapaalle Suomelle. Eläköön!

  • Eduskunnan jäsenet yhtyvät voimakkaasti puhemiehen ehdottamaan eläköön-huutoon” (Eduskunnan pöytäkirjat PTK 58/191)

Tuolloin Euroopassa oli sodittu jo kolme vuotta ja Venäjän vuosisatainen tsaarin yksinvaltius oli kukistunut 15.3.1917. Tässä sekasortoisessa tilanteessa suomalaiset katsoivat mahdollisuutensa koittaneen ja 136 kansanedustajaa julisti Suomen vapaaksi eläköönhuudoin, varovainen vähemmistö vaikeni ja vastusti. Santeri Alkio kirjoitti seuraavana päivänä päiväkirjaansa: ”Katson tänään leijonalippua ikkunastani Säätytalon tangossa. Se on eilisen eduskuntapäätöksen johdosta. Suuri tunne täyttää mieleni. Kyynel pursuu silmään. Suomeni, Synnyinmaani, Äitini kurja ja kallis!”

Vapauden hetki oli koittanut Santeri Alkiolle ja koko Suomelle. Mutta.

Pietarissa oli ministerivaltiosihteerinä Carl Enckell (1876-1959), joka pilasi kaiken. Hän oli syntynyt ja aloittanut koulunkäyntinsä Pietarissa. Isä oli jalkaväenkenraaliksi edennyt tsaarin armeijan sotilas, äiti venäläinen. Isän tultua 1885 Haminan kadettikoulun johtajaksi perhe muutti Haminaan ja Carl opiskeli isänsä johtamassa oppilaitoksessa valmistuen huippuarvosanoin kadetiksi. Tämän jälkeen hän siirtyi palvelemaan tsaaria Henkikaartin Ismailovin rykmenttiin, vuonna 1730 perustettuun valiojoukkoon. Armeijauransa jälkeen hän toimi liike-elämässä ja sitten ministerivaltiosihteerinä Pietariin huhtikuussa 1917 alkaen. Veli oli tuolloin palvellut Venäjän armeijaa jo 20 vuotta. Koko perhe oli siis sidoksissa vahvasti tsaarin valtarakennelmaan ja venäläisyyteen. Carl Enckellillä oli ministerivaltiosihteerinä mahdollisuus vaikuttaa isoihin asioihin. Vaikutusvaltaansa hän myös käytti.

Suomen asioiden esittelijänä ministerivaltiosihteeri Carl Enckell meni 24.7.1917 tervehtimään vain vähää aiemmin Venäjällä valtaan päässyttä pääministeri Kerenskiä, joka tuolloin oli käytännössä diktaattori: ”Kerenski seisoi napoleonmaisessa asennossa keskellä suurta salia ja astuessani huoneeseen puhkesi kovaääniseen puheeseen: ”Vai niin, siinä te Suomen edustaja, olette, Suomen, joka on julistautunut itsenäiseksi ja haluaa katkaista suhteensa Venäjään .-.- Tahdotteko ajaa asiat siten siihen, että Venäjä ryhtyy sotilaalliseen toimenpiteisiin teitä vastaan ja sulkee maiden välisen rajan?” 1 Enckell kertoi tulleensa vain ”toivottamaan menestystä siinä vaikeassa työssä, jonka olette ottaneet harteillenne.” Kerenski asenne muuttui hetkessä täydellisesti. ”Ääneen nauraen hän pyysi minua istuutumaan.”

Enckellin palattua työhuoneeseensa venäläinen kenraalikuvernööri Stahonovitsh astui sisään. ”Stahonovitsh teki selkoa tilanteesta Helsingissä, ja me pohdimme eduskunnan onnettoman päätöksen seurauksia”. Seuraavana päivänä Enckell saattoi Stahonovitshin asemalle, kun hän lähti junalla Helsinkiin, josta hän palasi Pietariin jo 27.7.

”Seuraavan, 28. päivän aamulla sain puhelimitse kansanedustajalta, tri Ernst Nevanlinnalta Helsingistä tiedon, että eduskunta aikoi ”valtalain” mukaisesti asettaa uuden hallituksen, minkä vuoksi ensi tilassa kävin tapaamassa Stahonovitshia tämän yksityisasunnossa.” Enckell koki varmaan omankin asemansa uhatuksi.” Kehotin painokkaasti häntä korostamaan väliaikaiselle hallitukselle, että se korkeimman vallan haltijana on velvoitettu ryhtymään toimiin eduskunnan menettelyä vastaan… Korostin, että en voinut näin luodusta tilanteesta nähdä muuta ulospääsyä kuin uusien vaalien järjestämisen ja eduskunnan heti tapahtuvan hajotuksen… Kenraalikuvernööri lähti suoraa päätä Kerenskin puheille. Iltapäivällä hän ilmoitti Kerenskin suostuneen.” Tämän jälkeen Enckell ja Stahonovitsh yhdessä muokkasivat manifestin, jonka Kerenski allekirjoitti rautatieasemalla lähtiessään konferenssiin joka pohti keinoja armeijan hajoamisprosessin pysäyttämiseksi. Enckell varmensi manifestin, vaikka se ei täyttänytkään muotovaatimuksia. Enckell teki politiikkaa ja hänelle oli tärkeintä saada Suomen eduskunta hajotetuksi välittämättä laillisuudesta. 2 Vielä samana iltana Stahonovitsh lähti Helsinkiin manifestin kanssa, jonka Kerenski oli allekirjoittanut ”vastentahtoisesti”. Kerenski valtuutti kenraalikuvernöörin käyttämään sitä vaan ”äärimmäisessä hätätilassa”.

Stahonovitsh neuvotteli 30.8. suomalaisten kanssa, mutta asia ei edennyt.

Seuraavana aamuna 31.7. kenraalikuvernöörinviraston apulainen, paroni Krofff toi manifestin aamulla takaisin Pietariin ja silloin manifestin allekirjoittivat Pietarissa kaikki väliaikaisen hallituksen jäsenet. Vielä samana iltana Enckell matkusti Helsinkiin yhdessä paroni Kroffin kanssa asianmukaisesti allekirjoitetun manifestin kanssa. Suomen 12 päivää kestänyt vapaus oli mennyttä kun kenraalikuvernööri Stahonovitsin johtamassa senaatin istunnossa manifesti päätettiin julkaista. Siitä tuli laki.

Vaikka kenraalikuvernööri Stahonovits kielsi eduskuntaa kokoontumasta, eduskunnan puhemies Kullervo Manner yritti saada eduskunnan koolle vielä kahdesti. Ensin elokuun lopulla jolloin 140 kansanedustajaa yrittivät kokoontua, mutta venäläiset sotilaat sinetöivät kokoustilan ovet eivätkä päästäneet kansanedustajia sisään. Paikalle oli tullut myös Kerenskille varmasti uskollisia kasakoita. Väkivallan pakottamina kansanedustajat siirtyivät säätytalolle, jossa kokous päättyi riitaan, kun osa kansanedustajista alistui Carl Enckellin junailemaan Kerenskin hajotuspäätökseen, osa ei. Toisen kerran eduskunta yritti kokoontua syyskuun lopulla, jolloin paikalle tulivat vain sosialistit – ja Lucina Hagman.

Kuka oli tämä Lucina Hagman, joka oli huudatuttanut eduskunnan isänmaalliseen innostukseen ja veljeili sosialistien kanssa?

Nimismiehen tytär Lucina Hagman (1853-1946) pääsi 18-vuotiaana vuonna 1871 priimuksena Jyväskylän opettajaseminaariin, jossa hän mieltyi Minna Canthin ajatuksiin. Vaikutus on niin suuri että Lucina Hagman vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti kaksiosaisen Minna Canthin elämäkerran. Valmistuttuaan opettajaseminaarista Lucina Hagman muutti Hämeenlinnaan, jonne oli 1873 perustettu ensimmäinen yliopiston johtava suomenkielinen normaalikoulu. Lucina Hagmanista tuli normaalikouluun valmistavan koulun johtaja 1875, oppilaanaan mm. Jean Sibelius, joka oli hyvin ihastunut opettajaansa. Kokemuksistaan opettajana Lucina Hagman kirjoitti 1882 perusteellisen 248-sivuisen kirjan ” Ensimmäinen koulu”. Samana vuonna Minna Canth teki rohkean aloitteen ja ryhtyi keräämään varoja yksityistä suomenkielistä lyseota varten, joka olisi ”joko yhteinen pojille ja tytöille tai yksinomaan tytöille”. Ankarasta vastarinnasta huolimatta aloitteesta syntyi ensimmäinen suomenkielinen yhtenäiskoulu, Helsingin Suomalainen yhtenäiskoulu 1886, jonka johtajattareksi kutsuttiin Lucina Hagman. Yhtenäiskoulu oli tuolloin radikaali ajatus, mutta jo 1897, jolloin hän kirjoitti kirjan ”Kokemukseni yhtenäiskoulusta” ajatus oli jo yleisesti hyväksytty ja yhtenäiskouluja oli useita. Vuonna 1906 hän esitti toisen radikaalin ajatuksen: ”Koulu on avattava kaikille, siihen on jokaisen päästävä ilman rahaa. Koulu on oltava yksi: ei kansakoulu eikä oppikoulu, ei lyseo eikä tyttökoulu, vaan kansalaiskoulu, vapaa kaikkien kansalaisten pojille ja tyttärille”. jonka ”toinen pää on nykyisen kansakoulun alin luokka, toinen yliopiston ovi” Tuolloin Lucina Hagman oli johtanut jo monta vuotta perustamaansa uutta yhteiskoulua, joka toimi Helsingissä Kirkkokadulla. Nykyisin Helsingin uuden yhteiskoulun osoite on Lucina Hagmanin kuja 4.

Pedagogi Lucina Hagman oli myös suomalaisen naisliikkeen uranuurtaja. Hän oli vuonna 1892 perustamassa Naisasialiitto Unionia ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Nykyisin Unioni ilmoittaa edustavansa feminismiä jo vuodesta 1892 ja olevansa feministinen ja antirasistinen järjestö, joka vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Lucina Hagman oli myös vuonna 1899 perustetun Marttaliikkeen ensimmäinen puheenjohtaja.

Pedadogina Lucina Hagman oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja nuorsuomalaisen puolueen edustaja eduskunnassa. Hän oli hyvin kriittinen ympäröivään maailmaan, jota hän halusi inhimillistää kasvatuksen avulla. Kirjassaan ”Kasvatus rakkauteen” (1900) hän kirjoittaa:

”Jumalan käskyn sijaan, joiden alkuna ja loppuna on: älä himoitse lähimmäisesi omaa ja onnea, ihmiset ovat asettaneet yhdennentoista käskyn: rapsi itsellesi niin paljon kuin suinkin voit” Tämä käsky on piirretty kaikkien hallitusten kunniakilpeen ja sen seurauksena on sota. ”Täytyykö meidän odottaa vielä suurempia parannuksia murha-aseiden valmistuksessa ja käyttämisessä?”

Lucina Hagman ennakoi sotaa vuonna 1900 ja sotahan siitä tuli, kun Carl Enkell oli murskannut kansan eli 136 kansanedustajan tahdon. Jotta kansan tahdon murskaaminen oli varmaa, niin elokuussa 1917 Suomessa oli 120.000 venäläistä sotilasta. Carl Enckellin voitolla oli kova hinta. Kansa repeytyi kahtia. Köyhälistön patoutunut viha epäoikeudenmukaiseksi koettua yhteiskuntaa kohtaan purkautui hallitsemattomaan väkivaltaan – etuoikeutettuja rikkaita ammuttiin kuoliaaksi kuin eläimiä. K.S.Laurila kirjoitti vuoden 1918 alkaessa: ”emme elä nykyään oikeusvaltiossa, vaan ryöväri- ja huligaaniyhteiskunnassa” 3 Köyhälistöä oli petetty ja kaikki oli sen jälkeen heidän mielestään sallittua – myös verenimijöiden murhat.

Eduskunnan hajottanut ja Suomen kansan lyhyen vapauden tuhonnut manifesti oli siis kahden miehen, suomalaisen ministerivaltiosihteeri Carl Encellin ja venäläisen kenraalikuvernööri Stahonovitsin yhdessä laatima.

Sitä maailmaa, johon Enckell oli kasvanut ja jota hän edusti, uhkasi demokratia, kansanvalta. Junaillessaan eduskunnan hajottamisen hän puolusti omaa maailmankuvaansa ja pelkäsi että köyhälistö tuhoaa hänen maailmansa. Hän taisteli ”yhteiskuntaa hävittävää liikettä”, bolshevismia, vastaan. Vaikka venäläiset bolshevikit yllyttivät suomalaisia sosialisteja vallankumoukseen, niin kuitenkaan Suomen eduskunnassa kesällä 1917 ei ollut yhtään bolshevikkia, sosialidemokraaattien jyrkemmän siiven johtaja Otto Wille Kuusinenkin oli vielä radikaalin kansanvallan kannattaja. Suomen eduskunnan 136 edustajan enemmistö halusi itsenäisyyttä ja rauhallista yhteiskunnallista uudistustyötä. Tämän tien Enckell esti.

Kesän 1917 tilannetta kuvasi vuotta myöhemmin venäläinen paroni Kroff, jonka kanssa Enckell oli 31.7. tuonut junassa hajotusmanifestin Helsinkiin: ”Kun suomalaiset, saavuttaakseen voiton sosialismista, he ensinnäkin ujostelematta pakenivat vielä kerran Venäjän hallituksen laillisen oikeuden turviin ja tunnustivat uudelleen sen korkeimman vallan haltijaksi.” Enckell oli yksi tällainen ”ujostelematta pakenija” – merkittävin sellainen. Hän nujersi kansan tahdon ja syöksi Suomen sisällissotaan.

Kun Enckell puolusti omaa asemaansa ja valtarakennelmaa, niin pedagogi Lucina Hagmanilla oli visio paremmasta. Hän halusi kasvattaa ihmiset rakkauteen. Kirjassa Kasvatus rakkauteen on sanat: ”itsekkyyden julma himo on eksyttänyt ihmiset rakkauden tieltä, joka on ainoa onnen tie”. Hän mietti suuria asioita: ”Mihin tämä yksipuolinen maailmankehitys, jonka jokainen askel otetaan ihmisverellä ja ihmiskuolemalla, oikeastaan tähtää, on vaikea ymmärtää. Mitä tarkoitusta se ajaa takaa?” Lucina Hagmanin ajattelussa koko kulttuurin kehitys nivoutui siveelliseen kasvatukseen.

Leikkikäämme.

Entäpä jos Carl Enckellin tilalla olisikin ollut Lucina Hagman? Mitä olisi tapahtunut? Eduskuntaa ei olisi hajotettu kesällä 1917, vaan vuonna 1916 valittu eduskunta olisi istunut vuoteen 1919 saakka ja hallinnut maata 136 kansanedustajan voimin läpi ensimmäisen maailmansodan.

Punakapinaa ei olisi tullut. Köyhälistöllä oli eduskunnan enemmistö, joten he eivät olisi itseään vastaan kapinoineet. Eduskunnan 136 kansanedustajan enemmistö olisi säätänyt vaaditut reformilait ja yhteiskunta olisi kehittynyt rauhanomaisesti. Mannerheim muiden suomalaisten tsaaria palvelleiden upseerien tapaan olisi jäänyt historian unholaan. Helsingin pääkadun nimi ei olisi Mannerheimintie vaan ehkä Lucina Hagmanin katu. Suomi olisi Ruotsin tavoin pysytellyt erillään ensimmäisessä maailmansodasta, ehkä myös toisessa maailmansodassa. Suomi ja Ruotsi olisivat yhdessä muodostaneet vakauden ja rauhan saarekkeen eivätkä hautausmaamme olisi täyttyneet sankarivainajista. Mielenmaisemamme olisi nyt hyvin toisenlainen.

1 Enckell, Carl. Polittiset muistelmani I, 89-97. Kaikki muutkin tämän luvun lainaukset ovat tuosta kirjasta ellei toisin mainita.

2 Immonen Hannu, Venäjän väliaikainen hallitus ja eduskunnan hajotus kesällä 1917 s. 93.

3 K.S. Laurila. Politiikkaa ja politikoita. Otava 1922 s. 97.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *